LA 1.7. klo 19 • Remember me! / BarokkiKuopio 2017

Ensemble Nylandian renessanssiyhtye:

Tuuli Lindeberg, sopraano

Matias Häkkinen, cembalo

Eloisa Consort, viola da gambat

Renessanssinokkahuiluyhtye Q Consortin yli kymmenen nokkahuilun vaahterapuinen consort on rakennettu Venetsiassa ja Lontoossa vaikuttaneen Bassano-suvun 1500-luvun soittimien mukaan. Elisabet I:n isä, nokkahuiluamatööri kuningas Henrik VIII:n (1491 – 1547) neuvonantaja löysi taiteita kukoistavasta Venetsiasta muusikkoveljekset, jotka toivat nokkahuilujen lisäksi mukanaan myös italialaista versovaa soittotyyliä, jonka ihanteena oli eri sävyillä leikkivä, taidokkaasti treenattu ihmisääni. Kuusi veljestä löytyy vuoden 1540 palkkalistoilta ja vielä tänäkin päivänä Bassanojen muusikkosuku vaikuttaa Lontoossa.

Ennen Lontoon valloitustaan Bassanojen kerrotaan musisoineen Venetsiassa virtuoosinokkahuilismin tärkeimmän oppikirjan Opera Intitulata Fontegaran (1535) tekijän Silvestro Ganassin kanssa. Bassanoja epäillään olevan ikuistettuna kyseisen kirjan alkulehdillä kuvassa, jossa miesseurue musisoi yhdessä: kolme soittaa nokkahuilua ja kaksi laulaa. Venetsian 1600-luvun vaihteen sydäntä herisyttävimpiä hittejä, kuten 1547 julkaistu Ancor che col partire, kantautui viimeistään Bassanojen myös Lontooseen, virtuoosisen soittotekniikan lisäksi.

Vuonna 1547 Henrik VIII:n omistuksessa oli satoja todennäköisesti Bassano-suvun rakentamia soittimia luutuista puhallinsoittimiin. Kirjanpidon mukaan nokkahuiluja oli jopa 76 pienistä sopraanoista kaksimetrisiin subkontrabassoihin asti, erikokoisia gamboja oli yhteensä 19. Henrik VIII soitti itsekin mm. nokkahuilua ja tanssi sekä oli oiva amatöörisäveltäjä. Henrikin säveltämä En vray amour ("rakkaus syttyy") on hienostunut esimerkki englantilaisten ihannoiman ranskalaisen hovin tanssiperinteestä, ja ehkä viittaus johonkin tulevista rakastajattaristaan tai vaimoistaan...

Elisabet I (1533 – 1603) oli kiihkeän itsevaltiaan Henrik VIII:n ja tämän toisen vaimon Anna Boleynin ainoa eloonjäänyt lapsi. Elisabet I:n 44 vuotta kestänyt huomattavan pitkä ja rauhallinen valtakausi (1558 – 1603) oli myös taiteen kukoistamisen aikaa. Neitsytkuningattarenakin tunnettu Elisabet asetettiin myös muusan rooliin, ja hänen naimattomuutensa sekä uskonsa olivat paitsi valtakunnankysymyksiä myös taiteilijoiden inspiraationaiheita Tudorien suvun viimeisenä valtijattarena.

Hyvänä esimerkkinä tästä suvaitsevaisuudesta on kuningattaren palkkalistoilla mm. anglikaaniselle kirkolle säveltänyt katolilainen William Byrd (n.1540 – 1623), joka joutui usein varomaan suututtamasta kuningatarta tällä epäsuhdalla mm. kollegansa, myös katolilaisen, säveltäjä Thomas Tallisin (n.1505 – 1585) kanssa. Tallis ja Byrd väärinkäyttivät kuningattaren heille myöntämää uskomatonta monopolia musiikin kustannukseen julkaisemalla selkeästi katolisia teoksiaan mutta pysyivät silti "kuningattaren suosiossa". Byrd on omistanut Ye sacred muses -elegian Tallisille. Elisabetin kuoltua vuonna 1603 valtaan nousi Jaakko I, jonka katolilaiset toivoivat olevan myötämielisempi katolisia kohtaan. Toisin kävi, ja vuonna 1605 Byrdin selkeästi katolilainen Gradualia I -kokoelma, jossa julkaistiin myös Ave verum corpus, on sekin kuitenkin saattanut olla ns. näppejä polttavaa kamaa. "Remember, remember the 5th of November..."

Säveltäjä Giles Farnabyn (n.1563 – 1640) kosketinsoitinsovituksena renessanssisävelmästä Daphne löytyy Fitzwilliam Virginal Bookista. Virginaali oli hyvin suosittu Elisabet I:n ajan kosketinsoitin, se on pieni ja suorakulmainen, helppo sijottaa vaikka pöydälle (toisin kuin isoveljensä cembalo!). Virginaalin nimi saattaa viitata sen neitseelliseen ääneen tai sen suosioon teinityttöjen keskuudessa. Soittipa "neitsytkuningatar" itsekin kosketinsoittimia harrastukseksenaan ja hänen sisarpuolensa Maria I:n tiedetään soittaneen nimenomaan virginaalia.

Ovidiuksen Muodonmuutoksissa kerrotaan monia renenssanssin taiteilijoita inspiroinut tarina purojen Dafne-nymfistä (Daphne) ja Apollo-jumalasta (Phoebus, Febus), jota Cupido (myös Amor tai kreikk. Eros) on ampunut nuolellaan kostoksi ampumataitojensa pilkkaamisesta. Tarina, jossa Dafne muuttuu lopulta isänsä armosta neidosta laakeripuuksi Apollon rajun takaa-ajon päätteeksi, on myös muovannut kuvaa itsenäisistä, vahvoista naishenkilöistä, joille sitoutumiskammo ja frigiditeetti olisi ikään kuin luonnollista. Valitettavan usein tarinasta on unohtunut se seikka, että Cupido ampui kaksi nuolta – sekä Febus että Dafne ovat noiduttuja. Kultakärkisen nuolen osuma saa osuessaan aikaan hillitsemättömän himon, lyijykärkisen taas inhon ja kuvotuksen.

Eräs toinenkin alaspäinen kvarttikulku on myös tyypillistä englantilaista melankoliaa; Henry Purcellin (1659 – 95) sävellyksessä When I am laid in earth (Dido's Lament) oopperasta Dido&Aeneas. Purcell ponnisti vielä renessanssin perinteestä ja sävelsi Byrdin ja Orlando Gibbonsin (1583 – 1625) jalanjäljillä yhä jopa gambaconsortille, joka oli Englannissa kehittynyt instrumentaalimusiikin johtotähdeksi. Purcellin käyttämä ground-kulku on surua ja ahdistusta kuvaava alaspäinen kromaattinen kulku (passus duriusculus). Britanniassa When I am laid in earth kuuluu Stokowskin sovituksena myös 1. maailmansodan väkivaltaisuuksien loppumisen muistopäivän Rememberance Dayn viettoon 11.11 klo 11.

Dowland oli katolilainen, mutta ehkä liiankin julkisesti sillä hän ei koskaan päässyt kuningattaren suosioon tai palkkalistoille, toisin kuin ihannoimansa Anthony Holborne (n.1545 – 1602) jolle vuonna 1600 julkaistu I saw my lady weep on omistettu. Sekä Dowland että Holborne omistautuivat maaalliselle musiikille varsinkin luutisteina, eikä heillä myöskään ollut kirkkomuusikkojen sävellystekniikkoja hallussaan. Dowland reissasi useissa hoveissa ympäri eurooppaa muttei lopulta koskaan viihtynyt muilla mailla, vaikka häntä jopa maanpetoksesta epäiltiinkin. Epähienoin kuningatar Elisabetiä kohtaan Dowlandin kappaleista taitaa olla vuonna 1597 kokoelmassa First Book of Songes or Ayres julkaistu luuttulaulu Can she excuse my wrongs?, joka julkaistiin kuningattaren kuoltua myös kokoelmassa Lachrimae or Seven Tears vuonna 1604 viisiäänisenä consortsovituksena nimellä The Earl of Essex Galliard. Laulun sanat saattavat olla kuningattaren suosiosta epäsuosioon ja lopulta myös vuonna 1601 teloitetuksi joutuneen Essexin jaarlin Robert Devereux'n kynästä.

Vaikka kulttuuri kukoisti ja taiteilijat ympäröivät Elisabetia, ei valtapelissä todellisuudessa ollut mahdollisuuksia kompromisseille ja teloitukset sekä karkoitukset olivat yleisiä. Elisabet pysyi naimattomana koko ikänsä todennäköisimmin poliittisista syistä, hän oli "naimisissa valtion" kanssa. Uskonkysymykset pakottivat lopulta Elisabetin tuomitsemaan serkkunsa Skotlannin kuningatar Marian Stuartin teloitettavaksi 1587. Elisabet kuitenkin järkyttyi Maria Stuartin todella kuoltua ja syyllisti teosta neuvonantajansa – ja lähetti tämän Toweriin. Kuningatar masentui toimintakyvyttömäksi kuolinvuonnaan 1603. (Sini Vahervuo)

La 21.1. klo 18 • In Her Majesty’s Service – Hovimusiikkia Elisabet I:n ajalta / Aurore -renessanssimusiikkijuhlat 2017

Ensemble Nylandian renessanssiyhtye:

Tuuli Lindeberg, sopraano

Matias Häkkinen, cembalo

Q Consort, renessanssinokkahuilut

Vuonna 1547 Henrik VIII:n omistuksessa oli kirjanpidon mukaan jopa 76 tuolloin consorteissa soitettua poikkihuilua ja nokkahuiluja aina pienistä sopraanonokkahuiluista kaksimetrisiin subkontrabassonokkahuiluihin asti. Henrik VIII oli itse myös oiva amatöörisäveltäjä, mikä käy ilmi hänen sovituksestaan suositusta laulusta Tandernaken. Laulussa kerrotaan Andernachin joen varrella itkevästä tytöstä – aihe, joka myös tässä konsertissa toistuu. En vray amour ("rakkaus syttyy") taas on hienostunut esimerkki Henrikin ihannoiman ranskalaisen hovin tanssiperinteestä, ja ehkä viittaus johonkin tulevista rakastajattaristaan tai vaimoistaan...

1500-luvulla Englantia myllersivät uskonkysymykset. Kuningas Henrik VIII:n kuoltua vuonna 1547 hallinto alkoi taas kääntää päätään roomalaiskatolista kirkkoa kohti. Protestantiksi kasvatettu isänsä tyttö Elisabet juoni lopulta itsensä valtaan; hän huijasi kuolinvuoteellaan olevan hallitsevan sisarpuolensa Maria I:n uskomaan kääntyneensä katolilaisuuteen ja sai hänet vakuutettua jättämään kruunun Elisabetille. Valtaan päästyään Elisabet oli kuitenkin kohtuullisen maltillinen uskonkysymyksissä poliittisen rauhan säilyttämiseksi, ja suhtautui suvaitsevaisesti (verrattuna muihin vallanpitäjiin) sekä protestanttisiin reformoituihin että katolisiin, edustaen itse hillittyä anglikanismia sitä vakiinnuttaen Church of Englandia. Hyvänä esimerkkinä tästä suvaitsevaisuudesta on kuningattaren palkkalistoilla mm. anglikaaniselle kirkolle säveltänyt katolilainen William Byrd (n.1540 – 1623), joka joutui usein varomaan suututtamasta kuningatarta tällä epäsuhdalla mm. kollegansa, myös katolilaisen, säveltäjä Thomas Tallisin (n.1505 – 1585) kanssa. Tallis ja Byrd väärinkäyttivät kuningattaren heille myöntämää uskomatonta monopolia musiikin kustannukseen julkaisemalla selkeästi katolisia teoksiaan mutta pysyivät silti "kuningattaren suosiossa". Byrd on omistanut Ye sacred muses -elegian Tallisille. Elisabetin kuoltua vuonna 1603 valtaan nousi Jaakko I, jonka katolilaiset toivoivat olevan myötämielisempi katolisia kohtaan. Toisin kävi, ja vuonna 1605 Byrdin selkeästi katolilainen Gradualia I -kokoelma, jossa julkaistiin myös Ave verum corpus, on sekin kuitenkin saattanut olla ns. näppejä polttavaa kamaa. "Remember, remember the 5th of November..."

Galliard to Lachrimae on John Dowlandin (1563 – 1626) sovitus hänen suosituimmasta pavanestaan (myös sanoilla Flow my tears) galliard-muotoon. Dowlandin suosima lachrimae-teema, eli alaspäin valuva kvartti, symboloi poskea pitkin vierivää kyyneltä ja olikin renessanssimelankolian mestari luutisti John Dowland (tai Jo. Dolandi de Lachrimae) tärkein tavaramerkki. Kulku ei toki ollut Dowlandin "keksimä". Esimerkiksi kuningas Henrik VIII:n hovissa sitä kuultiin todistetusti sata vuotta aiemmin mm. Antoine de Févinin (n. 1470 – 1511/1512) säveltämässä kuolemankaipuuta parodioivassa chansonissa Fors seulement (la mort, sans nul autre attente). Eräs toinenkin alaspäinen kvarttikulku on myös tyypillistä englantilaista melankoliaa; Henry Purcellin (1659 – 95) sävellyksessä When I am laid in earth (Dido's Lament) oopperasta Dido&Aeneas. Purcell ponnisti vielä renessanssin perinteestä ja sävelsi yhä jopa gambaconsortille. Purcellin käyttämä ground-kulku on surua ja ahdistusta kuvaava alaspäinen kromaattinen kulku (passus duriusculus). Britanniassa When I am laid in earth kuuluu Stokowskin sovituksena myös 1. maailmansodan väkivaltaisuuksien loppumisen muistopäivän Rememberance Dayn viettoon 11.11. klo 11.

Dowland oli katolilainen, mutta ehkä liian julkisesti sillä hän ei koskaan päässyt kuningattaren suosioon tai palkkalistoille, toisin kuin ihannoimansa Anthony Holborne (n.1545 – 1602) jolle vuonna 1600 julkaistu I saw my lady weep on omistettu. Sekä Dowland että Holborne omistautuivat maaalliselle musiikille varsinkin luutisteina, eikä heillä myöskään ollut kirkkomuusikkojen sävellystekniikkoja hallussaan. Dowlandin italiankielinen Lasso vita mia lienee paitsi kunnianosoitus italialaisille kollegoilleen myös sävellystekninen vitsi solfanimineen. Dowland reissasi useissa hoveissa ympäri eurooppaa muttei lopulta koskaan viihtynyt muilla mailla, vaikka häntä jopa maanpetoksesta epäiltiinkin. Epähienoin kuningatar Elisabetiä kohtaan Dowlandin kappaleista taitaa olla vuonna 1597 kokoelmassa First Book of Songes or Ayres julkaistu luuttulaulu Can she excuse my wrongs?, joka julkaistiin kuningattaren kuoltua myös kokoelmassa Lachrimae or Seven Tears vuonna 1604 viisiäänisenä consortsovituksena nimellä The Earl of Essex Galliard. Laulun sanat saattavat olla kuningattaren suosiosta epäsuosioon ja lopulta myös vuonna 1601 teloitetuksi joutuneen Essexin jaarlin Robert Devereux'n kynästä.

Kaikki konsertissa kuultavat Holbornen sävellykset ovat kokoelmasta The Pavans, Galliards, Almains and other short Aeirs, both grave and light, in five parts, for Viols, Violins, or other Musicall Winde Instruments vuodelta 1599. Niistä modernein on galliarda Muy linda (suom. tosi nätti). Pavane Paradizo, joka on julkaistu Holbornen luuttukirjassa myös nimellä Countess of Pembroke's Paradise, viittaa Holbornen tukijaan ja Shakespeareen usein liitetyn kreivitär Mary Sidneyn ympärilleen loihtimaan "runoilijoiden paratiisin", Wilton's Circleen. Mystiikasta ja magiikastakin kiinnostunut Mary Sidney julkaisi ensimmäisenä naisena englanninkielisen näytelmän sekä draamaa (verse drama), toki kuningattaren suostumuksella. Hän oli sivistyneempi kuin monet hovin miehistä, lähes kuten Elisabet; osasi kuutta kieltä sujuvasti, ratsasti, metsästi, soitti luuttua ja virginaalia. Sidney oli myös ensimmäinen nainen, joka ei enää esipuheessa pyytänyt anteeksi taidokkaitten teostensa julkaisua. Hän mm. sponsoroi teatteriseurueita ja piti isoja juhlia, oli läheisissä tekemisissä hovielämän kanssa ja silti uskalsi myös ääneen kritisoida hovin teennäistä liehittelyä ja pokkurointia.

Kuningatar Elisabet I oli usein vieraana Mary Sidneyn juhlissa ja illanvietoissa. Vaikka kulttuuri kukoisti ja uskonnollisesti kyseenalaiset taiteilijat ympäröivät Elisabetia, ei valtapelissä todellisuudessa ollut mahdollisuuksia kompromisseille ja teloitukset sekä karkoitukset olivat yleisiä. Elisabet pysyi naimattomana koko ikänsä todennäköisimmin poliittisista syistä, hän oli "naimisissa valtion" kanssa. Uskonkysymykset pakottivat lopulta Elisabetin tuomitsemaan serkkunsa Skotlannin kuningatar Marian Stuartin teloitettavaksi 1587. Elisabet kuitenkin järkyttyi Maria Stuartin todella kuoltua ja syyllisti teosta neuvonantajansa – ja lähetti tämän Toweriin. Kuningatar masentui toimintakyvyttömäksi kuolinvuonnaan 1603. (Sini Vahervuo)